Sprinttisuunnistaja kokee neljä eri vaihetta käsitellessään pettymystään epäonnistuneen sprinttisuunnistuksen jälkeen. Olotilat vaihetelevat alkuvaiheen itsesyytöksistä päätyen loppukonkluusioon, jossa syy on jossain muualla kuin urheilijassa itsessään.
Tiedot käyvät ilmi Juho-Veikko Hytösen tutkimuksesta toukokuulta 2010. Ensimmäisessä vaiheessa urheilija pyrkii ajatusprosessissa selvittämään miksi meni tekemään hölmön reitinvalinnan. Toisessa vaiheessa urheilija hakee syytä omasta lähihistoriastaan pyrkien löytämään syyn epäonnistumiselle huonosta tai liiallisesta kisavalmistautumisesta. Kolmannessa vaiheessa urheilja irrottautuu omasta vastuustaan ja yrittää hakea syitä muista urheilijoista sekä muita karsintalohkoja kovemmasta oman karsintaryhmän tasosta. Loppukonkluusiossa urheilija siirtää vastuun epäonnistumisestä epäinhimillisiin tekijöihin kuten ympäröivään yhteiskuntaan ja yhteiskuntarakenteeseen.
Hytösen empiirinen havaintoaineisto tuo esiin muissa tutkimuksissa piiloon jäävää yhteiskuntarakenteen vaikutusta paskaan suoritukseen: Urheilija sortuu harvemmin reitinvalintavirheisiin silloin kun reitinvalinnat ovat ajallisesti samanarvoisia tai kun reitinvalintavaihtoehtoja on korkeintaan yksi.
Hytönen on syntynyt Jyväskylän maalaiskunnassa eikä hän ole suorittanut mitään tutkintoa Tampereen Yliopistossa.
Vastaväittäjänä on Hong Kongin Yliopiston vitutustutkimuslaitoksen kiinalais-arabialaiset sukujuuret omaava professori Fak Mi Sayid-Weis. Kustoksena toimii Teknillisen Korkeakoulun Tiivistämis- ja kiteyttämistekniikan laitoksen desantti, diplomi-inrinööri Antti Harju.
Väitöstilaisuuden jälkeen karonkka seurakuntatalolla, jossa koskenkorvatarjoilu.
Tervetuloa!
P.s Tarvitsetko majoitusta? Tampereen seudun Nymfomaanit ry. tarjoaa erittäin edullista Fuck & Breakfast majoitusta! Tiedustelut numerosta 69-69696969
3 kommenttia:
Ai jätkä porautui tosta katosta läpi. Meikä veteli ihan portaita. Oli jäänyt takaraivo-aivolohkoon, että tottakai tuolta mennään.
Justjust.
Mutta hei, joku tällä osastolla osaisi varmaan kertoa mikä tossa sprinttisuunnistuksessa on, niinku, hienoa? Paitsi se jos pärjää ja pääsee arvokisoihin, tai pallille tv-kameroiden eteen heilutteleen palkintoshekkiä. Minä kun en ole kokeillu niin en tiedä, näin ulkopuolisena tarkastellen sitä en kyllä keksi.
Ai siinäkö se ero tulikin kun porauduin tunnelin katosta läpi? Näköjään joo. Portaita pitkin olisi tullut vähemmän takkiin eikä päähänkään olisi sattunut niin paljon enää maanantaina.
Sprinttisuunnistuksessa viehättää matkan lyhyys. Siis kun joka tapauksessa ryssii matkalla kuin matkalla ykkösrastia niin sprintissä ei tarvitse sen jälkeen suunnistaa kuin reilu kymmenen minuuttia sukupuolielin otsassa. Erikoispitkillä yleenä reilu kolme tuntia.
Lähetä kommentti