HCR2010 - 1.15.55

Puolimaraton käynnistyy luonnollisesti aivan kuten muihinkin urheilusuorituksiin valmistaudutaan: seistään 2500 muun urheilijan kanssa paikallaan vartin ajan vajaan kymmenen asteen viimassa kuunnellen Alexander Stubbin haastattelua. Samanhan ne huiputkin kokee: Voin sieluni silmin kuvitella Tadessen ja muiden toisen mantereen laputtajien valmistautuvan päivän pitkään vk-harjoitukseen seisomalla vartin ajan kymmeneen asteeseen jäähdytetyssä toimistossa kuuntelemassa c-kasetilta Alexander Stubbin haastatteluja.

Vihdoin ja viimein kun päästään matkaan, huomaan hyvästä lähtöpaikasta huolimatta jääväni sadan sakin ulkopuolelle. Ensimmäisen alamäkivoittoisen kilometrin taitan aikaan 3.24 ja olen sijalla noin 50. Hyvästi hyvä sija, ajattelen. Samaan hengenvetoon täytyy todeta etten sijoitusta täältä tullut hakemaan, vaan nollatulosta puolimaratoonarin uralleni. Silti vähän harmittaa kun tässäkin tapahtumassa on näin monta minua kovempaa.

Töölönlahden eteläpäässä samaa tahtia matkannut mieshenkilö - todennäköisesti Jussi Hyyrynen nimeltään - kertoo minulle että suurin osa edellä olevista noin neljästäkymmenestä kaverista on meidän perässä maalissa sillä he kaikki ovat aloittaneet liian lujaa. En vastaa miehelle mitään, koska pelkään kuuluvani itse samaan ryhmään.

Kolmosen kohdalla väliaika on 10.25 - muistaakseni vedin kolmen tonnin ratatestin vajaa kolme vuotta sitten kymmenen sekuntia kovempaa ja olleeni sen jälkeen kokovartalohapoilla. Tämä ajatus ei varsinaisesti rohkaise minua jatkamaan. Neljän kilometrin kohdalla ohitseni kiitää Pyrinnön paidassa Ilkka Leppävuori. Seurahan on tunnettu pirun kovista koripalloilijoista ja Tommi Evilästä, mutta luulen, että Pyrintö maksaa myös neljänneksi tulleen tiomilajoukkueen kuudennen osuuden miehen puhelinlaskut. Vitosen väliaika on 17.40 - se on 20 sekuntia hitaampaa kuin edeltäneen torstain ratavitosen loppuaika. Vissiin kulkee paremmin kuin torstaina.

Leppävuoren vauhdissa melko väsyneitä selkiä tulee vastaan ja liimaudun hänen taakseen. Jos kaveri ei ole juossut viime talvina Pyynikin testiä kuin tunnin pintaan, niin en voi hänelle hävitä tässä kisassa. En vain voi. Sitäpaitsi hävisin hänelle edellisenä viikonloppuna, joten toinen kerta ei tule kyseeseen.

Kahdeksassa kilometrissä Nordenskiöldinkadulla on satoja kannustajia. Hieno fiilis: porukka taputtaa seisaaltaan! Tajuan myös sen etten pysy Leppiksen mukana maaliin, mutta pakko on jatkaa hänen kyydissään. Olo on sen verran huono, että jos hänelle annan siimaa niin sitten henkinen kanttini romahtaa kuin Suomen jääkiekkomaajoukkueella Olumppialaisissa USAta vastaan. Vajaan kympin juomapisteellä toimitsija huutaa "Onko suunnistaja? Ikaalisten Nouseva-Voima!" Tämä rohkaisee menoani, luulee varmaan edellä menevää pyrintöläistä koripalloilijaksi tai Eviläksi kun ei huuda mitään.

Kymppi taittuu ajassa 35.41

Tipun Leppävuoren kyydistä, ajan hänet samantien kiinni. Tipun Leppävuoren kyydistä, ajan hänet hetken päästä kiinni. Tipun Leppävuoren kyydistä, ajan hänet vähän pitemmän hetken päästä kiinni. Pakkohan siinä on pysyä.

Ennen Pikku-Huopalahtea olen jäänyt jo luullakseni ratkaisevasti kun Ilkka kaivaa takataskustaan geeliä. Jumankauta geeliä puolimaratonilla! Minulla on ollut tapana käyttää geeliä vain hiuksissani ja vain ruotsinreissujen paluumatkoilla. Enkä siitäkään ole vielä keksinyt mitään hyötyä. No ehkä mun pitäisi niillä reissuilla käyttää Dexalin sijaan L'Orealia. Ilkka nielee geelit vesipisteellä ja saan hänet taas kiinni. Oman henkisen hyvinvointini takia yritän käynnistää keskustelua:

Uzbe: 21,1 kilometrin putkiosuus päivänvalossa.

Ilkka: Viime viikonlopun toisinto.

Eipä siihen enempiä tarvitse kommentoida.

14 kilometrin kohdalla ajamme kiinni Arto Ylä-Kotolan, tuon Teoksistakin tutun langanlaihan luukuttajan. Olen tippunut Ilkan kyydistä N:n kerran ja taas eroa on viisi metriä kun Ilkka ja Arto alkavat juttelemaan, voi että mua korpeaa semmonen. Hetken päästä Ilkka jättää Arton ja yritän vielä kerran Pyrinnön paidan mukaan, tällä kertaa en enää pääse. Samalla Arto taitaa jäädä pari metriä. En tiedä, ei huvita katsella taakse.

Pikku-Huopalahden eteläpäässä Arto ajaa minut kiinni ja kysyy nimeä. Kerron nimen ja Arto sanoo että nimi on tuttu. Hän esittelee itsensä, mutta se on turhaa. Kyllä mä kaikki suunnistajat ja juoksijat tiedän. 17 kilometrin kohdalla yritän vielä epätoivoisesti ajaa 150 metrin päässä juoksevaa Leppävuorta kiinni. Tiedän heti että yritys on typerä, mutta se ei minua estä. Mutta kun järki ei estä, niin keho estää. 18 kilometrin kohdalla kuulen taas Arton askeleet takanani. Jossain vaiheessa joku kannustaa minua lempinimeltäni ja kehottaa ottamaan Leppävuoren selän kiinni, mutta se ei enää ole mahdollista.

19 kilometrin kohdalla joku kannustaa ja kehottaa ottamaan 200 metriä edellä olevan juoksijan kiinni, mutta se on ihan mahdotonta. Sitten olemmekin jo Nordenskiöldin kadulla ja 2,5 km minua muiden liian kovasta alkuvauhdista todennäköisesti rohkaissut Hyyrynen pyyhältää ohi vauhdilla, johon en pysty vastaamaan.

Viimeinen kilometri käynnistyy ja ilmassa leijuu vain yksi kysymys: Miten kaukana Arto tulee takana ja kuinka paljon hänellä on voimia? Minulla on halu pitää Arto takana, mutta minulla ei ole voimia. Yritän vielä edellä olevan kaverin selkää kiinni, mutta tästä keho ei tykkää. Esimerkiksi vasen pohje voisi jo irrottautua ruumiistani ja marssia Pasilan aseman yläkertaan kaljalle ja Eurosportille odottelemaan kehon ja ruumiin (niiden käsitteiden välillä on iso ero!) välisellä hämärällä alueella seilaavaa loppuosaani. Odotan vain 21 kilometrin kylttiä sillä ylioppilaskirjoitusten pitkän matikan Magnalla tiedän sen jälkeen maaliin olevan enää sata metriä.

Se kyltti tulee näkyviin ja samalla Arto tulee vasemman silmäni näkökenttään ja hetken päästä molempien silmien näkökenttään.

En halua hävitä. Artolla on t-paita, jonka selkäosassa lukee "Voitan itseni". Maalialueella on satapäinen joukko. Muuttaessani frekvenssiä vielä hetkeksi tuo joukkio alkaa huutamaan ja taputtamaan, kuuluttajakin hehkuttaa jotain. Viimeinen kisan aikainen harmini on se, ettei minulla ole t-paitaa, jonka selässä lukisi: "Voitan itseni ja Arton". Ylitän maaliviivan pari metriä ennen Artoa ja tuuletan spontaanisti. Sekä voittoa Artosta, että koko rääkin loppumista.

Harmikseni joko järjestäjä tai sitten Team deep lead on sekoittanut Arton ja Ursula Blässarin chipit eikä ensimmäiseen pariin päivään tuloksissa ole kuin sekunnilla voitettu Ursula (Naiset 35-vuotta). Teksti-tvssä seuraava nimeni perässä on Teittinen (ei Panu, vaikka sekin on juossut puolimaran 1.18 uskokaa tai älkää ja vielä marraskuussa Kangasalla!), ja hän on hävinnyt jo reiluhkosti.

Niin ja se harmi: Arvatkaa kumpi tuo enemmän katu-uskottavuutta?

A) Sanon voittaneeni puolimaratonilla Arto Ylä-Kotolan loppukirissä,

vai

B) Sanon voittaneeni puolimaratonilla Ursula Blässarin loppukirissä?

Onneksi tulokset on nyt korjattu ja niitä voi ihailla täällä.

Pasilan asemalle kävellessäni en pysty ylittämään pyörätietä, siinä menee tasaisesti etenevä ihmismato. Porukka juoksee ja kävelee uskomattoman tiheässä nauhassa kohti maalia. Seuraavana päivänä netistä ja lehdistä luetut valitukset ahtaudesta ymmärrän täysin. Tosin samalla tulee omaan mieleeni se vanha tarina 90-luvulta:

Nouskin Rene Otteson tuli kärjessä vaihtoon 10milan avauksesta samana vuonna kun osuuden ykkörasteille oli laitettu vain yksi leimasin. Tämä aiheutti jäätävän ruuhkaan ja melkein ruumiita. Kun Reneltä kysyttiin kenttähaastattelussa että kuinka ruuhka haittasi suorittamista, hän vastasi: "Minä juoksin kärjessä, siellä ei ollut ruuhkaa."

Kiitos kaikille tutuille ja tuntemattomille kannustajille. Se antaa ihan uskomattoman paljon voimia loppumatkalle!

Ensi torstaina Prismassa on Leppävuori taas vastassa. Se näyttää onko järjestyksemme kirjoitettu tähtiin lopullisesti väärin päin :)