Kestävyysurheilijan kaksoistandardi

Täällä blogissa on taas kerran ollut hiljaista kuin kemijärveläisellä sellutehtaalla.

Tämä johtuu pitkälti siitä, että minulla on mennyt hyvin. Kun treeni ja opiskelu maistuu, tänne ei ole asiaa.

Suurimmat inspiraatiopiikkini tähän blogiin olen saanut silloin kun urheilurintamalla on ollut pelkkiä tappioita tai korkeintaan torjuntavoittoja. Kilpakumppanien ja vastakkaisen sukupuolen silmissä pitää kuitenkin saavuttaa hyväksyntää ja niinpä olen tuskaisina paskakulkujen tai navigaatioaivovammojen hetkinä yrittänyt saada sitä arvostusta näiden tekstien kautta. Rehellisyyden nimissä voidaan todeta, että olen sitä myös saavuttanut ainakin ensinnämainitun ryhmän keskuudessa, siis näiden tekstien kautta.

Viimeisen kolmen päivän aikana taivaalle on kertynyt talviukkospilviä. Keskiviikon Nouskilenkillä vasempaan lonkkaan alkoi kertyä kipua, joka voimistui entisestään torstaisen Pirkkahallin ylivauhtisten tonnien aikana. Ylivauhti ei tietenkään ollut tarkoitus mutta suunnistajan elämäntehtävänä on vetää radalla liian lujaa. Illalla kurkku tuli kipeäksi ja tänä aamuna en enää tiennyt että kumpaan paikkaan sattuu enemmän: lonkkaan vai kurkkuun.

Nyt noin 12 tunnin itsesäälissä painiskelun jälkeen ihkauusi läppärini näppäimistö kiihottui ja tekstiä alkoi muodostua tähän editoriin.

Yleisesti ottaen orastavien flunssien ja orastavien raajakipujen ilmaantuessa pitäisi ottaa rauhallisesti fyysisten treenien suhteen (varsinkin jos molemmat ilmestyvät samanaikaisesti). Näinhän kaikki valmennushenkilöt ja valmennusteokset opettavat. Tällä kertaa se onkin omalla kohdallani helppoa.

Yleisesti ottaen joudumme kuitenkin usein pohtimaan sitä kuinka paljon lonkkaan pitää sattua, jotta himmaisimme reenejä. Tai kuinka karhea kurkun pitää olla, jotta 15 kilometrin TV-kovan sijaan katsoisimme ottelun Man City - West Ham Championship Manager 2006:ssa. Ne on pirun vaikeita juttuja. Sekä se, että meneekö lenkille, mutta myös se, että saa tuollaisesta ottelusta vierasvoiton.

Jos passaamme reenistä, jätämme reenin väliin emmekä kehity yhtä paljon kuin mitä olisimme kehittyneet tehdessämme reenin. Toisaalta sairaana tai loukkaantuneena reenatessamme saatamme tehdä todellista tuhoa omaan kroppaamme lisävammojen tai yhä pahenevien tautien muodossa. Toisin sanoen painimme alla näkyvässä nelikentässä:

1. Skippaamme reenin ja paranemme, mutta vaikka olisimme treenanneet, vammat ja sairaudet olisivat hävinneet (ns. Turha Rokuli)

2. Skippaamme reenin ja paranemme, emmekä olisi parantuneet ilman skippaamista (ns. Fiksu Rokuli)

3. Reenaamme ja vaivat häviävät (ns. Fiksu Veto, joskus myös TBS eli "Träna Bort Skador")

4. Reenaamme ja vaivamme pahenevat (ns. APL (ahneella on paskanen lopppu)

Näissä tilanteissa puskista ilmestyy aina seurakaveri tai valmentaja joka sanoo että "otahan nyt rauhassa" tai "nyt kannattaa vaan ihan rauhassa ottaa iisisti ja parannella". Siis lähes poikkeuksetta he suosittelevat malttia. Kuitenkin vallan hyvin tiedämme sen, että nuo samat kaverit pyörittävät pienissä päissään aivan samoja kysymyksiä silloin kun heillä on ongelmia.

Lukiessani pitkän Lappitauon jälkeen Mäksän sivuja ajattelin että ompa tyhmä jätkä kun ei malta jalkansa kanssa. Kuitenkin eilisen kolmannen tonnin aikana huomattavasti kasvaneen kivun jälkeenkin pidin kiinni siitä ajatuksesta, että vedän tämän reenin nyt kiltisti loppuun, kävi miten kävi.

Voidaan puhua niinsanotusta kestävyysurheilijan kaksoisstandardista, jossa samat säännöt eivät päde oman itsensä ja toisten välillä. Toista kuuluu rohkaista AINA malttiin, mutta itseään ei pidä ruoskia malttiin heti pienten kipujen saavuttua vaan omalla kohdalla treenien väliin jättäminen on nöyrtymistä.

Käsittämätöntä, eikö totta?

Vielä käsittämättömämpää on se, että tällaisia pohdintoja ei ikinä kuule Juha Tainin suusta. Yhdessäkään kestävyysvalmennusseminaarissa ei pohdita koskaan sitä missä yllämainittun nelikentän rajat kulkevat.

Moni kestävyysurheilija painii näiden ongelmien kanssa, mutta koskaan asiasta ei keskustella rehellisesti. Jos asiasta keskustellaan, pelataan aina varman päälle ja päädytään siihen, että "Aina jos tuntuu siltä, että...." ja blaa blaa. Ei ikäänkuin edes yritetä hakea rajaa sille mihin pisteeseen asti voidaan reenata.

Tottakai riskit ovat suuret. Pahimmillaan ylilyönnit päättyvät hengen lähtöön tai uran päättymiseen, ja niin on käynytkin. Mutta onko kukaan koskaan edes miettinyt sitä, että kuinka monta sataa tuhatta tai miljoonaa reeniä on jäänyt väliin sen takia, että on turhaan pelätty ja pelattu varman päälle.

En itsekään yritä kertoa vastausta näihin kysymyksiin, mutta haluan vain herättää keskustelua ja ajattelua siitä, että kuinka varman päälle pitää pelata ja mitä on varman päälle pelaaminen. Ja pätevätkö samat standardit meihin itseemme kuin muihin?

Ja mielestäni kenelläkään bloggaajalla ei ole minkäänlaista moraalista vastuuta siitä jos joku saa vamman tai pitkän taudin sen takia, että on lukenut ns. "ei varman päälle pelanneen "suunnistusvalmentajan" blogia"

Vai ovatko netin aikuisviihdesivujen päätoimittajat vastuussa niille curling-vanhemmille, jotka valittavat että "Juuri teidän sivujen kuvien ja videoiden takia minun poikani suoritti ensimmäisen kertansa tuommoisessa asennossa!" ??????

Pikaista paranemista minulle.